Rebound
Kohti aurinkoa
Kovat ajat ovat kovia aikoja, mutta Reboundin lähiöissä karaistu tekemisen meininki ei hiivu. Repa Nurmi tietää, että rock’n’roll pelastaa maailman hetkeksi kerrallaan.Länsimäki on kaupunginosa Vantaan kaakkoislaidalla. Se, millaista siellä on asua, riippuu ihan keneltä kysyy. Nettifoorumeilla ”Länsärin” kerrotaan olevan ”aivan hirveä paikka”, ”mukavaa seutua”, ”slummi”, ”kiva lähiö”, ”karmea ghetto” ja ”rauhallinen lintukoto”.
Vantaan kaupunki luonnehtii Länsimäkeä ”onnistuneella tavalla kaksijakoiseksi”. Sekin myöntää sivuillaan, että sosiaalisista ongelmista ja syrjäytymisvaarasta on huolta.
Vantaan kaupunkikulttuurin valoisaa laitaa edustaa paikallinen rock. Esimerkiksi Amorphiksessa ja Apocalypticassa on vantaalaislähtöisiä soittajia. Jos puhutaan Länsimäestä, tarunhohtoisimmat aktit ovat beatlesmaisesti poppaava Clifters ja rock’n’roll-trio Melrose.
Reboundin johtohahmo ja laulaja-kitaristi Repa Nurmi on Melrosen entinen basisti. Hän asui Länsimäessä kymmenen vuotta.
– Se ajanjakso osui siihen ikään, johon liittyy neppisskabat, lapsuudenkaverit, ekat kännit, ekat bändit… Aika pitkälle kaikki ekat jutut, Repa muistelee.
Yksi sen ajan kovista jutuista oli Melrosen menestys. Hän naureskelee, että Clifters ja Melrose kävivät armotonta taistelua Länsimäen kovimman bändin tittelistä.
– Melrosen laulaja-kitaristi Tokela oli alun perin Cliftersin komppikitaristi. Se sai kenkää just ennen keikkaa ja siitä sisuuntuneena perusti Melrosen. Mä liityin mukaan pari viikkoa myöhemmin. Meidän mielestä me oltiin kovempia, mutta Cliftersit olivat parempia soittamaan.
– Bändien välinen nokittelu meni sille asteelle, että Clifters myi ihan tahallaan kolmesataatuhatta levyä tai jotain. Mä taas lähetin Cliftersin Jiri Nikkiselle kortin Hampurista, kun Melrose oli keikalla Kaisenkellarissa, jossa Beatles oli soittanut. Lava oli sama, koska siinä oli reikä, jonka John Lennon oli tehnyt 60-luvun alussa.
Kun Repa Nurmi muutti pois Länsimäestä, hän kaipasi elämältään ja ympäristöltään jotakin aivan muuta. Jollakin tavalla kotikulmia kuitenkin kantaa mukanaan. Se selvisi Repalle pari vuotta sitten, kun häntä haastatteli Rock´n Vantaa -projekti, joka kokosi Vantaan rockhistoriasta näyttelyn kaupunginmuseoon.
– Ennen sitä ajattelin, etten ole kotoisin oikein mistään. Haastattelussa mulle valkeni, että mä olen kotoisin Länsimäestä, Itä-Vantaalta. Se mesta on mulle yhtä tärkeä kuin jollekin toiselle on vaikka Brooklyn.
– Se oli valtava ahaa-elämys, josta sekosin aika tavalla. Kävin jopa tekemässä Länsärissä kotiseutudokkaria! Kuvailin paikkoja ja itseäni snadisti Iholla-sarjan tyyliin. Kun seisoin kolmenkymmenen asteen pakkasessa Länsimäen koulun takana, tajusin, että vähempikin into riittää.
Mutta toisaalta, mitä Reboundiin ja sen uuteen albumiin tulee, ovat ”into” ja ”Länsimäki” tärkeitä sanoja.
Toiveikasta rockia
Reboundin kolmannen pitkäsoiton Tiger & Ravensin on tuottanut Cliftersin Luri Luokkala. Repa sanoo levyä ”entisten vihollisten yhteistyön hedelmäksi” ja kertoo sen edustavan ”Länsimäki-saundia”.
Miltä Länsäri kuulostaa?
– Länsimäen nuorisotalon kulmilla on sellainen parinkymmenen metrin mittainen betoniseinämä. Sen ja asfaltin välistä pukkaa joka kesä horsmaa ja voikukkaa. Se on ankara näky, ja siinä on se Länsimäki-saundi, lähiörock. Se ei ole mikään tyylisuunta. Se on musiikkia, joka lähtee niukoista elementeistä ja jolla ei ole varaa hienostella. Se ei silti ole synkkää musaa vaan pikemminkin toiveikasta, Nurmi pohtii.
Toivo elää myös Reboundin musiikissa. Repan, basisti Mika Railon, kitaristi Artturi Ranta-ahon ja rumpali Tommy Rolexin bändi soittaa americanarockia, jossa on niin rockabillyä, bluesia kuin poppiakin.
Repa kertoo kirjoittaneensa Tiger & Ravensia varten niin paljon biisejä, etteivät bändikaverit jaksaneet edes kommentoida niitä kaikkia.
– Moni niistä biiseistä ansaitsisi tulla kuulluksi. Niissä on meininkiä ja rockin kiihkoa mutta ei pelkkää muotoa, vaan myös sisältöä.
– Olen jo pitkään halunnut tehdä tällaisen levyn, jonka kaikissa biiseissä on rakkausteema. En osaa selittää miksi, mutta vouhotin bändin jätkillekin, että ”rakkauslaulut, ne on tärkeitä!” Äijät olivat, että ai jaa. No, uudet biisit ovat rakkauslauluja, mutta laajalla skaalalla. Ei pelkkää pusipusia.
Albumin ainoa coverbiisi on Tiger Man, vanha bluesnumero, jonka Elvis Presley levytti vuonna 1968.
– Rupesin diggailemaan bluesia uudestaan Jack Whiten kautta ja halusin tehdä version jostain tosi vanhasta bluesbiisistä, Repa kertoo. – Okei, Elvis esitti Tiger Mania, mutta alkuperäistä on todella harva kuullut. Soitin ihan tohkeissani Artturille, että ”meidän täytyy ruveta treenaamaan Tiger Mania!” Artturi kehitti biisiin vahvan kitarariffin, ja Luri soitti siihen urkuja ja klavinettia, jota käytettiin 70-luvulla muun muassa Rollareiden (Doo Doo Doo Doo) Heartbreakerilla ja Steve Wonderin Higher Groundilla. Meidän Tiger Manissa 70-luvun sleaze yhdistyy bluesrockabillyyn.
Mutta oletteko te Luri Luokkalan kanssa oikeasti entisiä vihollisia? Oletteko te koskaan tapelleet?
– Olen mä Lurin kanssa tapellut. Se oli ala-asteella ja ihan mahdotonta. Luri oli tunnettu siitä, että se tuli massalla päälle!
Tekemisen meininki
Liekö se länsimäkeläistä mentaliteettia vai mitä, mutta Reboundin tekemisen meininki on innostavaa. Tiger & Ravens -levystä puhuessaan Repa Nurmi mainitsee jopa läpimurron. Suhteellisuudentaju on kuitenkin tallella.
– Mun mielestä on läpimurto, jos kuulija saa ostamastaan levystä enemmän kuin levykaupan kassalla rahassa menetti. Kaikki muu tulee sen mukana, jos on tullakseen. Ihaninta on kuulla, että joku on saanut meidän musasta hyvän mielen.
Repa jatkaa, että vaikka maailmanvalloitus voi olla liikaa pyydetty, poristaan Tiger & Ravensista eri malliin kuin edellisistä levyistä.
– Mun ei tarvitse kysyä ihmisiltä, miltä levy kuulostaa, koska mulle tullaan kertomaan. Tiger & Ravens on saamassa siivet selkäänsä undergroundissa, missä onkin monesti mielenkiintoisinta. Saksalainen Dynamite Magazine julkaisi yhden levyn raidan juuri cd:llä ja nettijukeboksissaan.
– Tiger & Ravens on myös yhden espanjalaisen nettiradiokanavan viikon albumi. Kysyin niiltä, että miten ne on saaneet meidän levyn, koska sitä ei ollut vielä julkaistu. Joku oli kuulemma lähettänyt sinne ämpeekolmosia! Se on enemmän kuin hämärää. Mä luulin, ettei nykyään kukaan tee mitään pelkästään innostuksesta!
Tässähän melkein unohtaa, että musiikkialalla eletään kovia aikoja. Sillä välin, kun Repa Nurmi innostuu Reboundin pienistä voitoista, moni muu artisti tilittää tappiomielialaansa.
– Nyt on todella vittumaiset ajat alalla kuin alalla, Repa myöntää. – Jos tämä meno jatkuu, kukaan ei selviä kuivin jaloin.
– Mulle tuli Facebookiin tarjous ostaa ”faneja”. Vittu, mitä touhua! Olisin saanut 20 fania ilmaiseksi tutustumistarjouksena! Samasta paikasta olisi voinut ostaa tykkäyksiä ja katsojia Youtube-videoille ja Instagram-seuraajia. Mitä ihmettä undergroundbändi tekee ”faneilla”, jotka ovat jotain tietokoneprofiileja?
– Musabisnes on todella sekaisin ja pullollaan vääristynyttä ihmiskuvaa. Yksi syy sen syöksykierteeseen on, että kusetus ei kanna. Sääli, että melkein koko Suomen musiikkibisnes on ylikansallisessa omistuksessa. Sen vuoksi musiikkia tuotetaan entistä enemmän ohjelmaformaattien käyttöön. Siinä on vielä mahdollisuudet voittojen maksimointiin. Mutta kuinka kauan ihmiset jaksaa katsoa samaa tv-ohjelmaa?
Pahimmassa tapauksessa ikuisesti. Mutta mikä saa Repa Nurmen edelleen intoilemaan rock’n’rollista?
– Kun Artturi räväyttää E-duurin, Tommi läimii kannuja ja Mika hyökkää kehiin, siinä on pakko nykiä! Jengi on hurmoksessa, talo pullistelee naista, miestä, säärtä ja käsivartta, tatskaa, tötteröä, liinatukkaa ja lätsää. Jotkut parkuu, jotkut imee simaa himassa, mutta keikoilla tapahtuu ihmeitä! Maailma pelastuu rock´n’rollin avulla hetkeksi! Ja välillä pidemmäksikin aikaa! Usko tai älä usko!
Voi melkein nähdä, kuinka voikukat tunkevat betonin ja asfaltin välistä kohti aurinkoa Länsimäen nuorisotalon nurkalla.
ARI VÄNTÄNEN