ROOTS-PADAN HÄMMENTÄJÄT
Rebound on yhtye, jolta sopii odottaa odottamattomia asioita.
Teksti: Ari Väntänen. Kuva: Pasi Rytkönen
Repa Nurmi kiikuttaa haastattelupöytään levyn, joka on vielä lämmin Cd-painon jäljiltä. Reboundin laulaja-kitaristi ja biisintekijä ei malttanut odottaa, että uusi The Royal Decadence albumi toimitettaisiin hänelle kotiin, vaan ajoi tuntikausia autolla vain saadakseen äänitteen mahdollisimman nopeasti. Levy on saanut miehen suorastaan poikamaisen kiihkon valtaan.
The Royal Decadence on Nurmelle palkinto kärsivällisyydestä. Reboundin ensimmäisen pitkäsoiton Highways, Backsides & Sidewaysin julkaisusta on jo kolme vuotta. Ne vuodet ovat tuntuneet pitkiltä.
-Jo puoli vuotta ekan levyn jälkeen mä rupesin intoilemaan levy-yhtiölle, että nyt aletaankin tekemään uutta levyä, Repa kertoo. – Jupiter Stroll Records ei kuitenkaan halunnut julkaista uutta levyä niin nopeasti edellisen perään. Mä suhtauduin siihen aluksi artistimaisen loukkaantuneesti: ”mitä, eivätkö ideani kelpaa!?”
- Tajusin kuitenkin, että kohtuus on hyvä juttu. Eikä mulla ollut edes kaikkia biisejä valmiina, vaan uskoin, että kyllä ne sieltä tulee. Ja syntyyhän niitä biisejä, mutta sillä aikataululla olisi tullut varmaan aika kauhea levy. Ei olisi ollut itselläkään käsitystä, mitä oli tekemässä.
Nurmi muistelee The Royal Decadencen tekemisen alkaneen White Trash Blues-sinkun ilmestyessä vuoden 2010 kesällä.
-Siitä lähtien olen puhunut, että olen tekemässä levyä. Ja jengi on kysellyt, että montako levyä teet, kun kestää ja kestää. Mutta kun tää ei ole niin yksinkertaista. Näissäkin sessioissa kuultiin niin monenlaista mielipidettä, että mennään vielä koko bändin kanssa bensa-aseman taakse painimaan asiat selviksi.
Kitaristi Artturi Ranta-aho, rumpali Tommy Rolex ja basisti Rami Soini sekä tuottaja Pete Salmi osallistuivat visiointiin, mutta päätöksiä tehtäessä viimeinen sana oli Repan.
-Kaikkia pitää kuunnella, varsinkin tuottajaa, mutta johdin projektia silti diktaattorimaisesti, koska se on ainoa vaihtoehto. Lopputulos kärsii, jos jokainen saa sohlata niin paljon kuin haluaa.
LUOVAA AMERICANAA
The Royal Decadencen aloittaa versio The White Stripesin Hotel Yorbasta. Repa kertoo ihastuneensa Jack Whiten musiikkiin yleisemmin parin viime vuoden aikana.
-Pitkään aikaan ei mikään artisti tai bändi ole saanut mua sillä lailla polvilleen. Jack White pelaa hyvin perinteisillä elementeillä, mutta onnistuu silti kuulostamaan jopa anarkistiselta. Sen musiikista kuulee, että Rock ei ole vielä kuollut eikä kaikkea ole vielä tehty.
-Mutta on tässä paljon muunlaistakin musaa tullut kuunneltua. Jos omaa levyä tehtäessä kuuntelee samanlaista musaa kuin sille levylle tulee, niin sehän on käteen vetämistä. Ei sellainen ruoki luovuutta.
Reboundin tulokulma tuo mieleen Jack Whiten oikeastaan vain siinä, että molemmat ammentavat roots-padasta ja sen ulkopuoleltakin isolla kauhalla kaikenlaisia sattumia kantrista garageen, bluesiin, rockabillyyn ja rockiin.
-Haluaisin, että kuulijat oppisivat odottamaan, että Rebound tekee jotain epätyypillistä. Jopa niin, että perinteisimpien juttujen kohdalla jengi ihmettelee, että miksi se noin konservatiivisesti soittaa. Eli jos teen joskus helvetin hyvän diskobiisin, niin kyllä mä sen levytän. Sellainen on vapauttavaa.
Reboundin kaltaisella yhtyeellä on enemmän pelivaraa kuin vaikkapa päivän poptähtösillä, jotka profiloidaan tiukasti. ”Americana”-otsikon alle sopii monenlaisia sävyjä ja yhdistelmiä.
-Americana on ihan hyvä sana, mä tykkään amerikkalaisesta musiikista. Oli Amerikasta muuten mitä mieltä tahansa, niin musaa ne ovat aina osanneet tehdä. Musiikissa on hyvää svengiä, laulamista ja hyvää tuotantoa. Eurooppalaisessa musiikissa on enemmän kitinän makua.
Reboundia kutsutaan usein rockabillybändiksi, vaikka se ei sitä puhtaasti olekaan.
-Billyskenellä on toisinaan hankalaa meidän kanssa, kun me tehdään liikaa ”poppia”. Mutta se onkin vaihtoehtojengiä, jotka eivät halua kuunnella mitään päivän hittejä. Niitä pidetään vaikeina tyyppeinä ja puritaaneina, vaikka kyse on vain tiettyyn tyyliin keskittymisestä. Oikeasti billyjengissä on tosi monenlaisia ihmisiä. Jopa vihreitä ja vasemmistolaisia, vaikka toisin luullaan.
TYPERÄSTI ETEENPÄIN
Kun Rebound julkaisi ensimmäisen albuminsa vuonna 2009, siitä puhuttiin ”Melrosen Repan” uutena bändinä. Repa tosiaan soitti pystybassoa tuossa tulisessa helsinkiläisessä rock´n roll – triossa, mutta erosi yhtyeestä jo 90-luvun taitteessa.
Yli 20 vuotta lähtönsä jälkeen Nurmi nauraa, että vaikka hän tekisi mitä, tietyille ihmisille hän tulee aina olemaan ”Melrosen Repa”.
-Toisinaan multa kysytään, miksei Rebound kuulosta Melroselta ja että koska menen takaisin Melroseen, Repa Nauraa. – Ei se haittaa, sillä Melrose on hyvä bändi. On kivempi olla Melrosen Repa kuin Tannan Repa. Ja siitä on hyötyäkin, kun esittelee Reboundia jollekin tuntemattomalle.
Aika on muuttunut, mutta tietyt periaatteet ovat ennallaan.
-Melrosen alkuvuosina meillä oli sellainen tavoite, että ei tehdä samanlaista musaa kuin muut. Se sama idea on mukana Reboundissakin: tää bändi ei kuullosta Melroselta, koska en pidä kopiomisesta. Nostalgia ei kiinnosta mua.
Kiinnostavampia ovat uudet aluevaltaukset. Pari vuotta sitten Rebound teki pienen kiertueen Italiassa, ja kesäkuussa bändi lähtee Espanjaan festivaalikeikalle.
-Ulkomailla soittaminen on melkein elinehto, koska tuskin Rebound tulee koskaan myymään yhtä paljon kuin J.Karjalainen. Saksassa on vankka tällaisen musan skene, ja Ruotsissakin alan levyt myyvät hyvin.
Vaikka Rebound ei ole vielä kiertänyt suuremmin Suomen ulkopuolella, Repalla on siitä kokemusta.
-Melrosen kanssa soitettiin monissa maissa, ainakin Englannissa, Ruotsissa, Saksassa, Sveitsissä, Hollannissa ja Tanskassa. Mutta sen ajan musavienti oli aivan toista kuin nykymeininki. Melrosen Ruotsin valloituskin lopettettiin siihen, kun vedettiin ekan kerran talo täyteen Tukholmassa. Se oli siinä!
Suhtaudutko bändihommiin eri tavalla kuin nuorena?
- Enpä oikeastaan. Tänäänkin ajoin koko päivän autoa vain siksi, että sain uuden levyn käteen suoraan painosta. Eli yhtä typerästi painellaan eteenpäin kuin ennenkin.
- Uusia biisejäkin on alkanut taas syntyä. Pitäisiköhän kysyä Jupiter Strollilta, että joko jo aletaan tehdä uutta levyä?
OHJAAJAN KOMMENTTIRAITA
Amerikkalaisohjaaja Steve Gatlin on tehnyt Reboundille videoita.
Steve Gatlin kertoo tutustuneensa Reboundiin internetissä.
-Repa näki netissä yhdelle amerikkalaiselle bändille tekemäni videon ja kehui sitä. Kiitin kiitoksista hänen sivuillaan ja kuuntelin samalla hänen musiikkiaan. Havana Holiday- biisi tuntui sopivan hienosti Arch´s Iguanas – dokumenttiin, jota olin silloin tekemässä. Repa antoi luvan käyttää biisiä elokuvassa.
-Vuotta myöhemmin suomalainen lyhytelokuvafestivaali halusi Arch´s Iguanasin ohjelmistoonsa, koska siinä oli Reboundin musiikkia. Lähetin leffan sinne ja ehdotin, että voisin tulla Suomeen tekemään musiikkivideoita, jos kuluni maksetaan. Bändi ja levy-yhtiö suostuivat.
Ensimmäisellä Suomen-matkallaan Gatlin teki videot Reboundin biiseihin License To Love ja Havana Holiday. Toisella reissulla syntyi White Trash Blues- video, ja kolmannella vierailulla kuvitettiin Life Is Like A Highway-kappale. Gatlin on käyttänyt Reboundin musiikkia myös Beaty 24-elokuvassaan. Hän on tehnyt myös videoita suomalaiselle Big Daddy & Rockin´Combolle.
License To Love- video sai Tiburonin elokuvafestivaaleilla parhaan musiikkivideon palkinnon, ja Gatlin tahtoisi työskennellä maassamme jatkossakin.
-Suomen reissut ovat olleet hienoja kokemuksia. Olen parhaillaan ideoimassa yhtä dokumenttia ja yhtä fiktiivistä elokuvaa. Haluaisin kuvata niitä myös Suomessa.