Paljon on virrannut vettä Vantaanjoessa, siitä kuin Rebound yhtye on perustettu. Bändin siemen on itseasiassa istutettu jo 90-luvun loppupuolella, kun Repa Nurmi julkaisi ensimmäiset demonsa nimellä Swellheads featuring Rebound Green.
Kokoonpano oli silloin Repa Nurmi(kaikki muut instrumentit) ja Jani Iivonen(rummut). Äänitimme Salon Iilikkeessä muutaman kappaleen, jotka poltin cdr-lrvyille. Kappaleet olivat Smoke & Fire, Don´t Call Me, Bad-Cool-Love ja Oh, Virginia. Tämä "kokoonpano" hautautui historian havinaan ja väliin tuli V-Chips-yhtye, jossa allekirjoittanut toimi edelleen taiteilijanimi Rebound Greenin alla.
Kun ko. bändi yhden levyn ja muutaman eepeen jälkeen kuivui kasaan, olin varsin kyllääntynyt bänditoimintaan. Ajattelin, että ryhdyn äänittelemään omaksi iloksi omia demojani ja jos niistä jotain syntyy, niin hyvä niin.
Parisen vuotta nyhräsin mutsin kellarissa ja yhtenä päivänä minulla oli valmiina kuusi kappaletta, jotka menivät jonkinlaisen riman yli. Syntyi 6 kappaleen Bullets eepee, jonka julkaisin vielä Rebound Green nimellä. (2021 uusintajulkaistiin 4 kappaleen Lost Bullets, samoja biisejä, mutta uudelleen masteroituna)
Se sai kohtalaisen vastaanoton ja kiinnosti lopulta varmaan enemmän oman Melrose-taustani takia. Kuitenkin hämmentävintä oli, että sain tarjouksen yhdestä levyn kappaleista Amerikkalaisen dokumenttielokuvan, Arch´s Iguanas, soundtrackiksi. Lopulta kappaleesta tuli elokuvan varsinainen tunnari! Ohjaaja Steve Gatlin kävi myös suomessa kuvaamassa lopulta kolme Rebound videota.
Ryhdyin feedbackistä innostuneena äänittelemään jatkoa Bullets-eepeelle, mutta se tuntui nahkealta. Ainakin rumpuihin halusin jonkun itseäni pätevämmän. Veljeni vinkistä, otin yhteyttä Tommi Ouviseen ja teimme ensin hassun joulusinkun "Santa Needs No Chair" ja sen jälkeen singlen Bad_Cool-Love/Havana Moon. Julkaisin nämäkin vielä oman levymerkin Backseat Recordsin kautta. Lähetin sen mm. netissä toimivaan Rockabilly Radioon ja se keikkui siellä soitetuimpien biisien joukossa monta kuukautta.
Tommi halusi kuitenkin kellarista ulos ja hankki Reboundiin basistin. Aki Savolainen tuli treeneihin mukanaan Artturi Ranta-aho ja tällä kokoonpanolla ryhdyimmekin tekemään keikkaa ja ensimmäistä kokopitkää albumia. Highways, Backsides & Sideways sai hyvät arvostelut ja keikkaakin alkoi olla pitkin maakuntia.
Onni ei kuitenkaan kauaa kestänyt, vaan Aki otti ritolat bändistä. Basistivajausta tuli paikkaamaan nuori Juha Kujanen. Kujasen vahvan psychobillytaustan takia Reboundin linjakin muuttui astetta rankemmaksi. Levytimme edelleen suosituimman englannikielisen sinkkumme White Trash Blues(jos Spotifyn kuukausilistoihin on luottamista), mutta ei ollut onni silloinkaan ikuista. Kujasen ura Reboundissa tökkäsi ennen toisen levyn nauhoituksia.
Katseet käännettiin jälleen uuteen basistikokelaaseen. Turusta nousi käsi pystyyn ja Rami Soini hyppäsi veneeseen. Ramin kanssa sitten veimme toisen levyn The Royal Decadence kalkkiviivojen yli. Eipä aikaakaan, kun Rami irtisanoutui porukasta.
Aloin ajatella, että helvetti jäätyy ennen kuin Reboundiin saadaan pysyvä basisti. Ei muutakuin verkot vesille ja uutta matoa koukkuun! Mika Railo, jälleen yksi kovimmista läskibasson paukuttajista suomenniemellä, lähti remmiin. Uhkarohkeasti rupesin tekemään suunnitelmiä uuden levyn tekemisestä. Sitä ruvettiinkin työstämään heti treenaamalla ja keikkoja tekemällä niin paljon kuin mahdollista. Biisejä syntyi tasaisesti ja enää oli sitä vaille, että ne purkitettaisiin. Viimeiset uudet Tiger & Ravens-levyn kappaleet treenattiin muutamaa päivää ennen studioon menemistä.
Clifters basisti Luri Luokkala tuli äänityspuikkoihin ja vaikka itse sanonkin, olen edelleen tyytyväinen tulokseen. Levy sai, kuten edellisetkin levyt, erinomaista palautetta mediasta ja sitä tuli kaksi-kolme kertaa enemmän, kuin aiemmista levyistä. Keikkaakin oli enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta ihan kuin tämä olisi kertomus elokuvasta "Päivä Murmelina". Onko tätä edes kirjoitettava. Basisti meni jälleen kerran vaihtoon.
Jotenkin alkoi tuntua siltä, että läskibasso ja Rebound ei ole pysyvä yhdistelmä. Tiesin Mikki Niinivaaran pitkältä ajalta ja tiesin, että hänen instrumenttinsa on sähköbasso. Rupesin kuitenkin laskemaan kuinka oleellinen osa Rebound saundia on kontrabasso. Sitäpaitsi treenit meni hiton hyvin Mikin kanssa. Kaikki oli mukavaa. Muutama keikkakin tehtiin. Jännä juttu.
Nyt yli kuusi vuotta myöhemmin, Mikki istuu porukassa edelleen. Tai itseasiassa seisoo, bobbailee ja melskaa mukana. Ollaan tehty sen jälkeen isompiakin muutoksia ja kaiketi suurin musiikillinen suunnamuutos liittyy laulukieleen, joka muuttui suomeksi.
Mikki nauraakin, että hän toi bändiin sähköbasson, suomenkielen ja omat biisinsä, joita hän vielä pakottaa muidenkin soittavan.
Osittain oikein ja rankasti väärin. Olin itseasiassa jo ajatellut suomenkielistä toteutusta jo Tiger & Ravens levyn kohdalla, mutta en kuitenkaan päässyt harkintaa pidemmälle.
Riva! levymme ilmestyy elokuussa, mutta Mikki on kiinnitetty jesarilla bändiin sen verran tiukasti, että hänen on turha ruveta rypistelemään. Kontrabassokin on tullut omaan soittoarsenaaliin takaisin ja ihan roudaamisen ilosta sitä on mukava kantaa mukana. Tommi ja Artturi ovat pysyneet kyydissä kuoppaisilla teillä pienistä pintavitutuksista huolimatta.
Reboundin kaaos on kestänyt yli kymmenen vuotta. Olemme julkaisseet useita singlenä, fyysisinä ja digitaalisina ja tähän mennessä kolme englanninkielistä albumia. Elokuussa julkaistaan ensimmäinen suomenkielinen albumi, mutta digitaalisia suomenkielisiä näytteitä on eri alustoilla jo kymmenkunta.
Vaikka Riva! on tavallaan yhteenveto viimeisestä kuudesta vuodesta, omiin korviin se kuulostaa hyvältä, raikkaalta ja tuoreelta. Tykkään! Kokonaisuutena helvetin hyvä, vaikka enhän minä itseäni saisi kehua. Enkä kehukkaan. Toivon, että mahdollisimman moni vetää siitä omat johtopäätökset.